Selkämeren pinnan alla – sisältö suomeksi

Rakkohauruniittyjen alapuolella, 2–20 metrin syvyydessä, kasvaa punalevävyöhyke. Punalevät pystyvät yhteyttämään syvälläkin, sillä ne hyödyntävät valon pisimmälle tunkeutuvia aallonpituuksia. Selkämeren ulkoriutoilla punaleviä tavataan jopa yli 20 metrissä kirkkaan veden ja tehokkaan veden vaihtuvuuden ansiosta.

Haarukkalevä on Itämeren kookkain punalevä ja muistuttaa korallia. Sen varsien päissä on haarukkamaiset kärjet, ja tummanpunainen väri voi matalassa vedessä vaalentua. Haarukkalevä kiinnittyy kovaan pohjaan sormimaisilla rihmoilla, mutta voi elää myös irtonaisina kasvustoina. Sen käkkäräiset pensaat tarjoavat suojaa ja ravintoa syvyyden hämäryydessä, jossa muuta levälajistoa on vähän.

Kilkki on läpikuultava äyriäinen, joka on muodoltaan litteä ja jolla on jaokkeellinen selkäkilpi. Se on meremme kookkain selkärangaton jopa 10 senttimetrin pituudellaan. Kilkki voi elää noin kolmevuotiaaksi.

Kilkit elävät syvillä pohjilla, joihin pystyy kaivautumaan – usein hiekasta törröttää vain kilkin takapuoli. Ne liikkuvat pohjia pitkin hiiviskelemällä tai uimalla selkä alaspäin.

Kilkki on yksinäinen saalistaja ja raadonsyöjä: se syö muun muassa kuolleita kaloja ja jopa omia jälkeläisiään. Kilkit sietävät monenlaisia suolapitoisuuksia ja myös vähähappisuutta. Kilkki on relikti eli jäännelaji: se jäi jääkauden loppuvaiheessa Itämereen.

Levärupi on sammaleläin, joka muodostaa vaaleita, ohuita ja pitsimäisiä yhdyskuntia kiinteille pinnoille, kuten sinisimpukan kuoreen, rakkohauruun ja kiviin. Yhdyskunta koostuu hyvin pienistä, noin 0,5 millimetrin mittaisista yksilöistä, ja monivuotinen kasvusto voi kasvaa kämmenen kokoiseksi. Kaikilla yksilöillä on sama perimä, joten ne ovat toistensa klooneja.

Jokainen yksilö erittää ympärilleen kovan kalkkikuoren, joka kiinnittää sen alustaan ja naapureihin. Kalkkikuoren sisältä levärupi työntää esiin pyyntilonkerokiehkuran, jonka avulla se pyydystää pieneliöitä ravinnokseen.

Rakkohaurujen seassa viihtyvät kalojen lisäksi meren pienet selkärangattomat, kuten äyriäisiin kuuluva leväsiira. Muiden äyriäisten tapaan leväsiirat vaihtavat kasvaessaan kuortaan. Leväsiira on kuin kameleontti, sillä sen soikean litteän ja jaokkeellisen ruumiin väritys vaihtelee elinympäristön mukaan.

Kesän lopulla leväsiiran poikaset piilottelevat ja ruokailevat rakkohauruvyöhykkeessä: koiraat latvustossa ja naaraat tyviosissa. Leväsiiran vatsa ei mene sekaisin rakkohaurujen sisältämästä parkkihaposta, sillä siirat ovat sopeutuneet syömään sitä.

Merirokko on äyriäinen, joka nököttää koko aikuisikänsä paikallaan alustaansa kiinnittyneenä. Kasvaessaan se pystyy kääntymään paikallaan virtausten suuntaan. Merirokot saalistavat ja kauhovat vedestä ravintoa ja happea kuudella karvaisella jalkaparillaan.

Merirokko elää valkoisen kalkkikuoren suojissa. Laji kiinnittyy tiukasti kovaan alustaan, kuten kalliorantojen vesirajaan, sinisimpukan kuoriin, veneiden pohjiin tai laitureihin. Yleensä yksilöitä on paljon vierekkäin muodostaen yhtenäisen, röpelöisen ja harmaan pinnan. Merirokko on haitallinen vieraslaji, joka saapui Suomeen 1800-luvulla laivojen mukana.

Tyypillisiä syvempien kalliopohjien lajeja Selkämerellä on punaleviin kuuluva mustaluulevä. Sulkamaisen näköinen, karkea ja tanakka mustaluulevä kasvaa huiskumaisesti pohjilla tai muihin leviin tai sinisimpukoihin kiinnittyneenä.

Näiden monivuotisten levien väri vaihtelee syvänpunaisesta punaruskeaan. Kuivattuna ne ovat lähes mustia. Rihmojen pintasolut muistuttavat mikroskoopilla katsottuna ihmisen luita. Rannalla mätänevät mustaluulevät haisevat omintakeiselta, mikä johtuu bromiyhdisteistä. Luultavasti yhdisteet suojaavat levää sitä syöviltä eläimiltä.

Rakkohauru on rannikkomme suurin levälaji. Se on ruskeanvihreä ja haaroittuva levä, jonka haarojen kärkien lähellä olevat ilmarakkulat auttavat sitä nousemaan kohti valoa suojaisilla vesillä. Rakkohauru kiinnittyy kovaan pohjaan, kiviin tai kallioon tyvilevyn ja sormimaisten rakenteiden avulla. Selkämerellä sitä kasvaa kirkkaan veden ansiosta jopa kahdeksan metrin syvyydessä.

Yli kymmenvuotiaaksi elävä rakkohauru on Itämeren avainlaji. Sen laajat rakkohauruniityt tarjoavat ravintoa, suojaa ja kiinnittymisalustoja monille eliöille, ja myös myrskyjen kasaamat hauruvallit ovat tärkeitä elinympäristöjä. Rakkohaurut viihtyvät kirkkaissa, vähäravinteisissa vesissä, ja niiden väheneminen kertoo rehevöitymisestä ja valon heikkenemisestä.

Sinisimpukat elävät 3–30 metrin syvyydessä, sekä valossa että pimeässä, ja viihtyvät aallokon huuhtomilla rannoilla. Ne kiinnittyvät kallioihin ja koviin pintoihin vahvoilla, kuitumaisilla rihmoillaan, mutta pystyvät myös liikkumaan lihasjalallaan. Pitkulainen kuori tummuu sinertäväksi noin kolmevuotiaana, ja sen väri voi vaihdella ruskeasta mustaan ja keltaiseen.

Sinisimpukat suodattavat ravintonsa vedestä ja voivat puhdistaa monta litraa vettä tunnissa. Tiheät simpukkayhdyskunnat tarjoavat suojaa ja ravintoa monille muille eliöille. Jopa 15-vuotiaaksi elävä sinisimpukka kuvastaa Itämeren tilaa, sillä sen elimistöön kertyy vedessä olevia epäpuhtauksia ja ympäristömyrkkyjä.

Idänsydänsimpukan tunnistaa vaaleasta ja uurteisesta kuoresta, joka on reunasta hammaslaitainen. Sivusta katsottuna vahva ja pullea kuori on sydämenmuotoinen. Nuoret simpukat kiinnittyvät leviin rihmoillaan tai kiipeilevät vesikasvien seassa. Aikuistuttuaan ne pudottautuvat pohjalle ja elävät aikuisena hiekkapohjiin kaivautuneina.

Idänsydänsimpukat suodattavat ravinnon suoraan vedestä. Toisinaan ne syövät myös pohjalle kertyvää eloperäistä ainetta. Uhattuna idänsydänsimpukka voi supistella nopeasti jalkaansa ja hypähdellä pitkin merenpohjaa.

Putkilokasvit, kuten kiertohapsikka, kiinnittyvät juuriensa avulla hiekkapohjiin. Juurtuvat vesikasvit pitävät pohjaa paikoillaan aallokossa ja tarjoavat elinympäristöjä kaloille ja selkärangattomille. Niittymäiset kasvustot näkyvät ilmakuvissa tummempina alueina.

Kiertohapsikka on vaatimattoman näköinen, ruohomainen uposkasvi, joka kasvaa kokonaan veden alla. Lajin tunnistaa loppukesällä spiraalikierteisestä hedelmäperästä, josta se on saanut nimensä. Tämä sinnikäs pikku kasvi viihtyy avoimilla ulkosaariston hiekka- ja sorapohjilla.

Merinäkinruoho on oliivinvihreä, isokokoinen ja hauras uposkasvi, joka ulottuu lähes vedenpintaan. Se on runsashaarainen, usein piikikäs, ja lehdet ovat vastakkain tai kiehkuroina. Yksivuotinen kasvi kiinnittyy juurillaan matalille, pehmeille pohjille ja muodostaa laajoja pensasmaisia kasvustoja erityisesti fladoihin ja kluuveihin.

Merinäkinruoho tarvitsee paljon valoa ja suosii kirkasta vettä. Rehevöityminen, rantarakentaminen ja ruoppaus ovat johtaneet lajin harvinaistumiseen. Sen vettä raskaammat siemenet leviävät lintujen, kalojen ja talvella jäähän tarttuvien versojen mukana.

Fladoissa ja kluuveissa vesi on usein kirkasta ja ympäröiviä alueita lämpimämpää, mikä luo omaleimaisen vesikasvien yhteisön. Näkinpartaislevät, kuten punanäkinparta, vakauttavat pehmeää pohjaa, hidastavat veden virtausta ja suodattavat ravinteita pitäen veden kirkkaana. Niiden vedenalaiset niityt tarjoavat suojaa ja ravintoa kalanpoikasille ja selkärangattomille.

Punanäkinparta on isokokoinen ja vanttera levä. Sen perusväri on vihreä, mutta kärkiosat voivat olla oranssinpunaisia. Levä näyttää piikikkäältä, ja sen paksu sekovarsi sekä pulleat sivuhaarat kiinnittyvät juurimaisilla rihmoilla pehmeille pohjille.

Matalien merenlahtien pehmeillä pohjilla voi kasvaa tiheitä putkilokasvien, kuten tähkä-ärviöiden, muodostamia viidakoita. Tähkä-ärviä on nopeakasvuinen ja sopeutumiskykyinen, ja voi siksi muodostaa laajoja kasvustoja kokonaan vedenpinnan alle. Pinnalle nousevat vain pienet, punertavat kukinnot keväisin tai syksyisin. Kasvi voi kasvaa jopa 1,5 metrin korkuiseksi ja on hyötynyt rehevöitymisestä Suomen rannikolla.

Tähkä-ärviä näyttää pitkältä ja pörheältä pulloharjalta: varsi on punainen ja hienoliuskaiset lehdet ovat kiehkuroina sen ympärillä. Vedestä nostettaessa lehdet menevät suppuun. Laji on myös suosittu akvaariokasvi.

Kun tarvitaan tietoa merenpohjien lajeista ja elinympäristöistä tai vaikkapa kauan sitten uponneista hylyistä, voidaan lähettää tutkimussukeltaja pinnan alle mittaamaan, dokumentoimaan ja ottamaan näytteitä.

Merenpohjien tutkiminen sukeltamalla on vaativaa työtä, sillä pinnan alla selviytyäkseen ihminen tarvitsee erilaisia apuvälineitä. Sukeltajalla on varusteinaan ilmasäiliö ja regulaattori hengittämistä varten, painovyö ja tasapainoliivi sukelluksen hallitsemiseksi sekä räpylät vedessä etenemisen helpottamiseksi. Sukellusmaski kirkastaa katseen ja lämmin sukelluspuku suojaa Suomen vesien kylmyydeltä. Syvyysmittarista tai sukellustietokoneesta sukeltaja näkee muun muassa sukellussyvyyden ja -ajan.

Myös tutkimusvälineiden täytyy olla vedenalaiseen työskentelyyn suunniteltuja. Havaintoja kirjataan vedenkestävälle paperille lyijykynällä, näytteitä kerätään pinseteillä purkkeihin tai verkkopusseihin ja tutkimuskohteita dokumentoidaan vedenkestävällä kameralla. Mukana voi olla myös mittanauhoja, muita mittausvälineitä sekä tehokas taskulamppu, sillä merenpohjilla on usein hämärää.

Kun selvitetään, millaista kasvillisuutta tai paikallaan pysyviä eläinlajeja merenpohjalla esiintyy, tehdään usein niin sanottu kasvillisuuslinja. Merenpohjalle vedetään mittalinja, jota pitkin sukeltaja etenee kirjaten havaintoja kasvi- ja eläinlajeista, niiden määrästä sekä ympäristöolosuhteista. Sellaisista lajeista, joita ei voida tunnistaa silmämääräisesti, otetaan näytteitä myöhempää tarkastelua varten. Menetelmällä on selvitetty myös Selkämeren monimuotoisuutta VELMU-kartoitusohjelmassa.

Tavallisella paineilmalla tutkimussukeltaja voi sukeltaa noin 30–40 metrin syvyyteen saakka. Hyvin matalia fladoja ja merenlahtia voidaan kartoittaa myös ilman sukelluslaitteita. Yli 50 metrin syvyydessä sijaitseville kohteille, kuten laivanhylyille, sukeltaminen vaatii jo erikoisvälineitä ja seoskaasuja hengitettäväksi.

Erilaiset ympäristötekijät vaikuttavat siihen, millaisessa elinympäristössä eri kasvi-, levä- ja eläinlajit viihtyvät: Lajien esiintymiseen Selkämerellä vaikuttavia tekijöitä ovat suolapitoisuus, pohjanlaatu, syvyys, lämpötila, valon määrä ja rannan ekspositio eli avoimuus, suunta ja kaltevuus.

Selkämeren mataluuden ja monipuolisen pohjanlaadun vuoksi merenpohjaan muodostuu monenlaisia elinympäristöjä, kuten kovia kallio- ja kivikkopohjia sekä vedenalaisia riuttoja, aallokkoisia liikkuvia hiekkapohjia sekä pehmeitä ja suojaisia mutapohjia. Avoimilla, aallokonpieksemillä kallioriutoilla elää täysin erilainen eliöyhteisö kuin suojaisissa, matalissa mutapohjaisissa lahdenpoukamissa.

Merialueita suojellaan turvaamalla kohteita, joilla on erityistä luontoarvoa ja monimuotoisuutta. Suojelualueisiin sisältyy esimerkiksi kiviriuttoja, hiekkapohjien meriajokasniittyjä ja suojaisia fladoja, joilla elää runsaasti erilaisia lajeja. Kaikkea ei voida suojella, joten painopiste on tärkeissä lisääntymis‑, ruokailu‑ ja levähdysalueissa. Monimuotoisuus keskittyy usein matalille ranta‑alueille, joihin kohdistuvat myös ruoppaus, vesiliikenne ja rakentaminen. Suurin uhka on kuitenkin rehevöityminen, minkä vuoksi suojelutoimia tarvitaan myös suojelualueiden ulkopuolella.

Vuonna 2011 perustettu Selkämeren kansallispuisto ja Natura 2000 -alueet turvaavat arvokkaita meriluontotyyppejä. Lisäksi EMMA‑alueet eli ekologisesti merkittävät vedenalaiset meriluontoalueet ovat tutkitusti tärkeimpiä meriluontoalueita Suomen rannikolla. Satakunnassa tällaisia ovat muun muassa Ouran saaristo, Kokemäenjoen suisto, Preiviikinlahti ja Kuuminaistenniemi, Selkpuora ja Rauman ulkosaaristo. Nämä alueet ovat tärkeitä sekä monimuotoisen vedenalaisen luonnon että linnuston ja kalakantojen kannalta.

Selkämerta uhkaavat rehevöityminen, vieraslajit, epäpuhtaudet ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämät muutokset. Liialliset ravinnevalumat ovat Itämeren suurin ongelma: ne lisäävät levien ja vesikasvien kasvua, samentavat vettä ja pahentavat happikatoa. Monet syvänteet ovat jo täysin hapettomia. Myös haitallisia aineita kulkeutuu mereen maa-alueilta, ja meriliikenteen kasvu lisää riskejä öljyonnettomuuksista ja vieraslajeista.

Ilmastonmuutos lämmittää vettä, voimistaa sinileväkukintoja ja laajentaa pohjan happikatoa. Lisääntynyt sadanta makeuttaa vettä ja uhkaa monia lajeja, kuten sinisimpukkaa. Samalla sekä lajien että elinympäristöjen monimuotoisuus heikkenee: uhanalaisia ovat esimerkiksi vaellussiika, selkälokki, itämerennorppa ja meriajokasniityt.

Lisäksi roskaantuminen ja vedenalainen melu ovat yleistyneet, ja Suomen merialueilla elää jo yli 30 vakiintunutta vieraslajia.

Selkämeri on osa Itämerta ja sijaitsee Suomen ja Ruotsin välissä Pohjanlahden eteläosassa. Se on matala ja vähäsuolainen merialue: syvin kohta on alle 300 metriä ja suolapitoisuus noin 0,5 %. Saaristo on kapea tai puuttuu kokonaan, joten avomeri alkaa lähellä rantaa. Selkämeri kuuluu Suomen tuulisimpiin merialueisiin, ja sen vesi on usein kirkasta. Talvinen jääpeite on tärkeä esimerkiksi itämerennorpille.

Vähäsuolaisuus muokkaa eliömaailmaa. Selkämerellä näkyy selkeä pohjois-eteläsuuntainen gradientti, jossa suolapitoisuus, lämpötila ja samalla lajisto muuttuvat etelästä pohjoiseen. Alue on omaleimainen sekoitus makean ja suolaisen veden lajeja, ja sen erilaisissa vedenalaisissa ympäristöissä elää niihin sopeutuneita eliöyhteisöjä.

Suuret joet, kuten Kokemäenjoki, tuovat mereen makeaa vettä ja sedimenttiä. Selkämeren pohja-alueet voivat monin paikoin paremmin kuin muualla Itämeressä, mutta kesäiset sinileväkukinnat kertovat edelleen lisääntyneestä kuormituksesta.

Alueelle on ominaista tasainen ja loivasti syvenevä itäpuoli ja jyrkästi syvenevä, rikkonainen länsipuoli. Suomea ympäröivillä merialueilla merenpohja on pienipiirteistä: erilaisia muotoja ja pohjamateriaaleja tulee vastaan lyhyelläkin matkalla. Moreeni- ja kalliopohjat ovat Selkämerellä yleisiä, sillä laajaa saaristoa ei ole suojana.

Jääkauden vaikutukset näkyvät yhä Selkämeren meriluonnossa ja rantaviivassa. Jäätikön reunan sulamisvedet muodostivat päätemoreeneja, joita näkee esimerkiksi Porin Kuuminaisten niemessä ja Merikarvian Ouran saaristossa. Veden alla Ourassa kulkevat pitkittäiset kivikkoharjanteet, ja Raumalta löytyy aaltomaisia De Geer -moreeniharjanteita.

Maankohoaminen on alueella noin 5–8 millimetriä vuodessa, ja se paljastaa jatkuvasti uutta merenrantaa. Sen seurauksena Selkämerellä on runsaasti matalia liejurantoja sekä merestä kuroutuneita fladoja ja kluuveja.

Arponen, H., Brander, N. & Mäkinen, K. 2020. Itämeri Suomen luonnossa. Otava. Helsinki. 166 s.

itameri.fi-internetsivusto

Viitasalo, M., Kostamo, K., Hallanaro, E.-L., Viljanmaa, W., Kiviluoto, S., Ekebom, J. & Blankett, P. (toim.) 2017: Meren aarteet: Löytöretki Suomen vedenalaiseen meriluontoon. 2. painos. Gaudeamus Oy. 518 s.

Suomen Luonto -lehti 7/2025, Suuri Itämerinumero. 84. vuosikerta.

Metsähallitus merellä: EMMAt esittelyssä: Merenpohjien eliöyhteisöt – Pohjoinen Luvian saaristo-Säppi-Räyhät, https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/07/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Suomen Luonto, digi, Itämeren terveystarkastus, 19.9.2019, teksti: Riikka Kaartinen

Suomen Luonto, digi, Muuttuvan meren äärellä, 10.11.2021, teksti: Jessica Haapkylä