Metsistä merelle

Isoneva on Satakunnan ja koko rannikkoalueen mittakaavassa laaja ja luonnontilainen keidassuo. Koho- eli keidassuo on keskeltä reunojaan korkeampi. Suon keskusta saa kaikki ravinteensa sadevedestä ja on siksi hyvin vähäravinteinen. Keidassuo on rakenteeltaan mosaiikkimainen: on kuivempia mättäitä eli kermejä ja kosteita painanteita eli kuljuja.

Isoneva on melko nuori ja tasainen, luonnontilainen suo, jossa soistuminen jatkuu yhä. Siksi alueella voi nähdä kelottuvia puita ja puuryhmiä. Isonevalla on myös pieniä kirkasvetisiä suolampia eli allikoita. Suopursu ja tupasvilla ovat näkyvimpiä suokasveja. Pitkälehtistä kihokkia kasvaa runsaasti suon märissä painanteissa, ja pyöreälehtikihokki on yleinen hieman kuivemmilla paikoilla. Lakkaa ja karpaloa on jonkin verran.

Isoneva on edustava lintusuo, ja alueella on pesinyt jo pitkään esimerkiksi kalasääski ja kaakkuri. Muita alueella pesiviä lajeja ovat kurki, kapustarinta sekä harvalukuistunut keltavästäräkki. Isonevan soidensuojelualue on perustettu 1982 ja sen pinta-ala on 790 hehtaaria.

Kallon saari sijaitsee Porin Mäntyluodon edustalla, ja saarella on ollut majakkatoimintaa vuodesta 1884 lähtien. Majakan valo sytytettiin ensi kerran 15. syyskuuta 1885. Nykyinen kahdeksankulmainen majakkatorni, ja sen jatkeena oleva punainen loistonhoitajan asunto, on rakennettu vuonna 1903 arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnitelmien mukaan. Kallossa sijaitsee myös Suomen vanhimman urheiluseuran, vuonna 1856 perustetun purjehdusseura Segelföreningen i Björneborgin (BSF) kotisatama.

Kallon rantakalliot ovat näkemisen arvoiset etenkin kovalla tuulella ja myrskysäällä. Kallossa voi nähdä ainakin lähistöllä pesiviä tiiroja, lokkeja, haahkoja ja isokoskeloita. Onnekkaat voivat nähdä myös harmaahylkeen, jonka pää nousee uteliaana vedenpinnan yläpuolelle.

Kokemäenjoen suisto on Pohjoismaiden laajin jokisuisto. Satakunnan tasainen ja savinen maaperä on mahdollistanut laajan suiston syntymisen. Noin 10 kilometrin pituinen suistoalue ulottuu Porin keskustasta merelle. Maankohoaminen ja joen tuoman kiinteän aineen kasautuminen muuttavat suistoa koko ajan. Kasvillisuus siirtyy meren suuntaan, ja samalla siirtyvät myös vesilinnut.

Kokemäenjoen suistossa pesii yli 100 lintulajia, ja se on yksi Suomen merkittävimmistä lintualueista. Runsaslukuisimmat vesilintulajit ovat sinisorsa ja silkkiuikku. Petolinnuista tyypillisin on ruskosuohaukka. Vesilinnut kerääntyvät suistoon myös sulkimaan ja levähtämään muuttoaikoina. Kokemäenjoen suisto on laajasti mukana Natura 2000-ohjelmassa. Teemuluodon lintutorni on yksi suiston parhaita tähystyspaikkoja.

Kokemäenjoki on Satakunnan ja Pirkanmaan suurin joki. Se virtaa 121 kilometrin matkan Sastamalasta aina Porin Pihlavanlahteen ja Selkämereen. Joen voimakas muokkaus, kuten koskien perkaus ja neljän voimalaitoksen rakentaminen, ovat muuttaneet sen maisemaa merkittävästi. Kosket ovat lähes kadonneet ja tilalle on tullut patoaltaita. Harvoja jäljellä olevia koskia ovat alajuoksulla sijaitsevat Ruskilankoski ja Arantilankoski sekä Sastamalan Kilpikoski.

Kokemäenjoki oli aikoinaan merkittävä vaelluskalajoki. Merestä nousivat jokeen kudulle merilohi, meritaimen, vaellussiika, ankerias ja nahkiainen. Joen yläjuoksulla tavattiin myös harjusta ja järvitaimenta ja -lohta. Vaelluskalojen pääsyn lisääntymisalueille esti lopullisesti voimalaitosten rakentaminen 1900-luvun alkupuoliskolla. Nykyisin kalakantoja ylläpidetään pääasiassa istutuksilla. Eniten istutetaan vaellussiikaa, merilohta, meritaimenta, kuhaa ja kirjolohta. Joessa esiintyy edelleen monipuolisesti kalalajeja, kuten haukea, ahventa ja lahnaa.

Kokemäenjoen veden laatu oli heikoimmillaan erityisesti joen alajuoksulla 1960–1970-luvuilla teollisuuden päästöjen vuoksi. Joen kunto alkoi parantua 1980-luvulla, kun ympäristölainsäädäntö alkoi tehota. Ajan joki näyttää toipuvan vakavistakin häiriötiloista, kuten vuonna 2014 sattuneesta massiivisesta teollisuuden nikkelipäästöstä. Tästä esimerkki on uhanalaisen vuollejokisimpukan kannan elpyminen. Nykyisin Kokemäenjoen veden laatu on tyydyttävä, paikoin jopa hyvä.

Säpin saari sijaitsee Luvialla viiden ja puolen kilometrin päässä mantereesta. Säppiin rakennettiin majakka vuonna 1873. Museovirasto on määritellyt Säpin majakkayhteisön ja luotsiaseman valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Säpissä on toiminut vuodesta 1959 lähtien myös Porin Lintutieteellisen Yhdistyksen (PLY) ylläpitämä lintuasema. Varsinkin lintujen muuttoaikoina harrastajat tutkivat saaren lajistoa aktiivisesti.

Säppiin tuotiin vuonna 1949 eksoottisen näköisiä, vapaana laiduntavia mufloneita. Muflonia pidetään kesylampaan kantamuotona. Säpin saaren kalliot ovat kivilajiltaan oliviinidiabaasia, mutta irtokivet ovat enimmäkseen hiekkakiveä. Suuri osa Säpin saaresta kuuluu Selkämeren kansallispuistoon.

Yyterin ainutlaatuinen dyyniympäristö ja noin kolme kilometriä pitkä uimaranta ovat suosittu matkailukohde. Sen lisäksi ne ovat tärkeä asuin- tai ruokailupaikka monelle mielenkiintoiselle eliölajille.

Dyynit muodostuvat, kun tuuli lennättää hiekkaa ja kasaa sitä kasvillisuuden ympärille. Dyyneihin kuuluu neljä eri kehitysvaihetta: alkiodyynit, valkoiset dyynit, harmaat dyynit ja metsäiset dyynit. Dyynien väleissä esiintyy kosteita painanteita. Yhdessä nämä muodostavat erittäin uhanalaisen luontotyyppiyhdistelmän nimeltä Itämeren dyynisarjat.

Suurin yksittäinen dyyniluontoa kuluttava tekijä on rantavehnän tallaaminen. Kasvien kuoltua ne eivät enää sido hiekkaa dyyneihin, minkä vuoksi hiekka lähtee liikkeelle ja dyynit madaltuvat. Dyyniympäristöjen vahingoittumisen ja häviämisen myötä katoaa myös dyyniluontoon sopeutuneiden lajien elinympäristöjä. Yyterin dyynejä ja hiekkarantaa uhkaavat myös rehevöityminen ja siitä johtuva rannan umpeenkasvu.

Suojelutoimia on tehty Yyterissä vuodesta 2013. Ihmisten kulkua ohjataan pois dyyneiltä. Vaurioituneiden dyynien rakennetta on tuettu tuuliaidoilla. Lisäksi dyynien muodostumista edistetään istuttamalla rantavehnää, joka sitoo dyynien hiekan. Rehevöitymisen vaikutuksia pyritään estämään poistamalla rannalle ajautunutta levämassaa ja ruovikkoa. Suuri osa Yyterin sannoista on perustettu luonnonsuojelualueeksi. Koko alue kuuluu myös Preiviikinlahden Natura 2000 -suojelualueeseen.

Ahma on viime vuosikymmeninä levittäytynyt etelämmäksi perinteisiltä Itä- ja Pohjois-Suomen elinalueiltaan, ja kanta on samalla kasvanut. Nykyisin myös Satakunnassa tehdään vuosittain useita havaintoja ahmasta. Ahma on raadonsyöjä, joka hyödyntää esimerkiksi muiden suurpetojen tappamia eläimiä, mutta tarvittaessa se saalistaa myös itse. Ahman saalislajeihin kuuluvat pienet ja keskikokoiset hirvieläimet, sekä niitä pienemmät nisäkkäät ja linnut.

Satakunnan yleisin suurpeto on ilves. Vuonna 2024 aikuisia ilveksiä arvioitiin olevan Satakunnassa vähintään 195 yksilöä, ja ilvespentueita arvioitiin syntyneen noin 30. Ilvespentueessa on tavallisesti 1–3 pentua, joskus jopa 4. Ilveskanta on nykyään elinvoimainen koko maassa. Ilvesten kotieläimille aiheuttamat vahingot ovat suhteellisen vähäisiä, mutta esimerkiksi vapaana kulkevan kissan ilves voi kokea kilpailijakseen ja tappaa. Satakunnan ilvesten pääasiallinen ravinnonlähde ovat pienet hirvieläimet, metsäkauris ja valkohäntäpeura, joita ilves metsästää vaanimalla.

Satakunnan karhukanta on toistaiseksi melko vaatimaton, ja se painottuu maakunnan pohjoisosiin. Etenkin nuoret uroskarhut liikkuvat kesäaikaan hyvin aktiivisesti ja laajoilla alueilla, ja eri puolilta Satakuntaa saadaankin joka vuosi havaintoja lähinnä näistä kiertelevistä yksilöistä. Karhukanta on vahvistunut Pohjanmaalla sekä Pirkanmaalla, ja vaikka kanta kasvaa suhteellisen hitaasti, karhujen odotetaan yleistyvän lähivuosina myös Satakunnassa. Karhut aiheuttavat vuosittain jonkin verran vahinkoja etenkin mehiläistarhoilla.

Karhunpesä

Karhun vetäytyminen talviunille on monimutkainen biologinen prosessi. Päivän lyheneminen vaikuttaa voimakkaasti karhun aineenvaihduntaan ja ruokahaluun. Karhulle tulee kova nälkä ja se alkaa ahmia hiilihydraattipitoisia marjoja jo syyskesällä. Hiilihydraatit kasvattavat kehoa ympäröivää rasvakerrosta nopeammin kuin proteiinipitoinen ravinto. Kun karhu on lihonut tarpeeksi, se on valmis talviunille.

Karhut alkavat etsiä itselleen pesäpaikkaa jo lokakuussa. Ne asettuvat pesään marraskuussa ja viihtyvät siellä säästä riippuen huhtikuuhun tai toukokuuhun saakka. Hyvä talvipesä voi olla lohkareen alle muodostunut iso maakolo tai ojan piennar, johon karhu itse kaivautuu. Joskus pesä on ison risukasan alla, jolloin oksat muodostavat pesälle luonnollisen katon. Karhut pitävät aivan erityisesti hylätyistä isoista muurahaispesistä. Suuri kekomuurahaisten pesä voi jatkua maan alle jopa metrin syvyyteen. Muurahaispesän lämmöneristys on erinomainen.

Karhu voi myös täyttää pesänsä kuivikkeilla. Jos pesä on hyvä, karhu voi käyttää sitä monta vuotta, etenkin jos se saa asustaa kolossaan kenenkään häiritsemättä. Pesimäalueen maapohjan on oltava hyvä. Samat yksilöt hakeutuvat yleensä vuosi toisensa jälkeen tuttuihin metsiin.

Satakunnassa ja sen raja-alueilla arvioitiin maaliskuussa 2024 olevan 10 eri susireviiriä, ja näillä reviireillä arvioitiin elävän yhteensä noin 50 sutta. Näiden lisäksi Satakunnassa tavataan säännöllisesti myös vaeltelevia, vielä omaa reviirialuettaan etsiviä nuoria susiyksilöitä. Lounaisen Suomen susikanta onkin hyvien ravintovarojen ja lajin suojelun johdosta kasvanut voimakkaasti viime vuosina. Koska myös ihmisasutus alueella on suhteellisen tiheää, susikannan kasvu on nostanut suden läsnäolon aiheuttamat pelot esiin. Sudet aiheuttavat vuosittain myös kotieläinvahinkoja, etenkin lampaille.