Lisätietoja perhoskokoelmista ja lajintunnistuksesta

Viljo Lauron perhoskokoelmassa on myöhemmin Satakunnasta hävinnyt apollo (myös nimellä isoapollo, Parnassius apollo). Lauron kokoelmiin näyte on päätynyt silloin, kun Lauro työskenteli Tyrväällä pappina eli vuosina 1934–1948.

Tekstissä mainittu apollo (myös nimellä isoapollo) löytyy Päiväperhoset-vitriinistä.

Viljo Lauron perhoskokoelmaan päätynyt ukkopussikas, nykyään tikku-ukkopussikas (Pachythelia villosella), on vuosilta 1934–1948, jolloin Lauro työskenteli Tyrväällä pappina. Tikku-ukkopussikkaan toukka kuljettaa koko elinikänsä kasvinosilla päällystettyä pussia mukanaan.

Tekstissä mainittu ukkopussikas (nykyään tikku-ukkopussikas) löytyy Päiväperhoset-vitriinistä.

Viljo Lauron ajoista pääkallokiitäjien (Acherontia atropos) määrä Suomessa on vähentynyt merkittävästi: Peruna kuuluu pääkallokiitäjän ravintokasveihin. Pääkallokiitäjä oli 1950-luvulla varsin yleinen. Koloradonkuoriaisen (Leptinotarsa decemlineata), perunan tuholaisen, saapuminen johti perunapeltojen myrkyttämiseen. Tämän seurauksena pääkallokiitäjät ovat vähentyneet niin, että nykyisin Suomessa perhoskokoelmiin päätyy vain muutama yksilö vuodessa.

Erään pääkallokiitäjän saantiin liittyy hauska tarina: Puutarhan marjapensas tuntui oudosti kiinnostavan talon kissaa. Käpälät kävivät ahkerasti pensaan oksistossa. Kun tilannetta mentiin katsomaan, kissan saaliikseen tavoittelema otus osoittautui pääkallokiitäjäksi. Perhonen onkin pienen hiiren kokoinen.

Tekstissä mainittu pääkallokiitäjä löytyy Yökköset III, kehrääjät, kiitäjät -vitriinistä.

Viljo Lauro piti mielellään yhteyttä seutukunnan muihin perhosharrastajiin. Eräänä osoituksena tästä yhteydenpidosta on kokoelmasta löytyvä, pääkallokiitäjällä porilaiselta Lasse Vastamäeltä vaihdettu todellinen erikoisuus, gynandromorfinen (vasen puoli naaras, oikea puoli koiras) härkäpää (Phalera bucephala). Edelleen gynandromorfinen härkäpää on niin harvinainen, että Lauro vaihtaisi sen pääkallokiitäjään – mutta pohtisi tätä vaihtoa perusteellisemmin pääkallokiitäjien määrän vähennyttyä Suomessa merkittävästi.

Tekstissä mainittu gynandromorfinen härkäpää löytyy Yökköset I -vitriinistä.

Reposaaren monimuotoinen luonto ja pappilan sijainti satamakentän lähettyvillä antoivat Viljo Laurolle hyvän mahdollisuuden monien merkittävien havaintojen tekoon. Näistä mainittakoon Lauron kokoelmista löytyvät:

ahdepikkumittari (Eupithecia millefoliata), ensimmäisiä havaintoja Suomesta pilkkumorsiusyökkönen (Noctua orbona), Ahvenanmaan ja Turun saariston lajistoa malikaapuyökkönen (Cucullia absinthii), harvinainen etelärannikon laji ja pääkallokiitäjiä (Acherontia atropos), kaukovaeltaja.

Tekstissä mainitut perhoset löytyvät seuraavista vitriineistä:

ahdepikkumittari, Mittarit-vitriini

pilkkumorsiusyökkönen, Yökköset II -vitriini

malikaapuyökkönen, Yökköset I -vitriini

pääkallokiitäjä, Yökköset III, kehrääjät, kiitäjät -vitriini

Erityisen paljon Viljo Laurolle merkitsivät matkat Kilpisjärvelle Käsivarren Lappiin, jonne saksalaiset jatkosodan ja Lapin sodan aikana, vuosina 1941–1945, rakensivat maanteitä. Näiltä matkoilta kokoelmaan kertyi värikkäitä paikallislajeja, kuten lapinkeltaperhonen (Colias hecla) ja kupariyökkönen (Syngrapha hochenwarthi) sekä harvinaisena erikoisuutena pistiäistä muistuttava pohjanlasisiipi (Synanthedon polaris), joka oli tuolloin seitsemäs havainto maailmasta.

Tekstissä mainitut lapinkeltaperhonen ja pohjanlasisiipi löytyvät Päiväperhoset-vitriinistä ja kupariyökkönen Yökköset I -vitriinistä.

Perinteisesti lajintunnistus, esimerkiksi perhosten, on perustunut aikuisten yksilöiden ulkonäköön. Hyvä asiantuntija saattaa tuntea useita tuhansia lajeja. Hyönteisiä on kuitenkin maailmassa miljoonia lajeja, ja perhosiakin satoja tuhansia. Lajien tunnistaminen on siten valtava haaste, ja varsinkin troppisilla alueilla perhoslajitkin tunnetaan huonosti. Kymmenille tuhansille perhoslajeille ei ole vielä edes nimiä annettu. Lajin kuvaaminen onkin haastava tehtävä, koska verrattavaa on niin paljon ja eri lajit voivat olla hyvin samannäköisiä.

Teksti: Marko Mutanen, FT, professori, molekyylisystematiikka ja biolukutaito, Oulun yliopisto

Lajintunnistuksen apuna voidaan käyttää DNA:ta eli perimää. DNA määrittelee viime kädessä kaikki periytyvät tuntomerkit, ja niinpä DNA:sta löytyy niin yksilöitä kuin lajejakin erottavia alueita ja tuntomerkkejä.

DNA-viivakoodi on standardi eli vakioitu alue perimässä, joka soveltuu lajien tunnistamiseen hyvin. Eläimillä DNA-viivakoodi löytyy mitokondrio-DNA:sta ja on osa sytokromioksidaasigeeniä. Tämä geeni on aivan erinomainen viivakoodiksi ensinnäkin siksi, että se muuntelee paljon lajien välillä, mutta ennen kaikkea siksi, että se löytyy joka lajista, yksilöstä ja solusta, koska sytokromioksidaasi on välttämätön osa soluhengitystä.

Niinpä yhdellä ja samalla tuntomerkillä, DNA-viivakoodilla, voidaan tunnistaa laji kuin laji, ja vieläpä riippumatta yksilön iästä, sukupuolesta ja kunnosta. Etu on valtava verrattuna ulkonäköön. Perhosillakin koiras ja naaras voivat olla aivan erinäköiset, ja muna, toukka, kotelo ja aikuinen ovat aina keskenään aivan erinäköisiä. Ja kuitenkin meidän pitäisi pystyä määrittämään kaikki ikävaiheet. DNA-viivakoodin avulla se käy helposti.

Teksti: Marko Mutanen, FT, professori, molekyylisystematiikka ja biolukutaito, Oulun yliopisto

DNA-viivakoodi on standardi eli vakioitu alue perimässä, joka soveltuu lajien tunnistamiseen hyvin. DNA-viivakoodin avulla lajinmääritys voidaan automatisoida tapahtumaan samalla periaatteella kuin miten kaupan kassalla tunnistetaan ostokset tuotekohtaisten viivakoodien avulla. Mutta asian onnistuminen edellyttää sitä, että eri lajien viivakoodit on ensin luettu laji lajilta ja sisällytetty vertailukirjastoon. Suomessa tätä vertailukirjaston rakentamista on edistänyt yhteissuomalainen FinBOL-hanke (www.finbol.org). Suomesta tunnetaan noin 2 700 perhoslajia ja tänä päivänä niille kaikille on luettu viivakoodi. Niinpä viivakoodin avulla voimme tunnistaa kaikki Suomesta tavattavat perhoslajit melko yksinkertaisella tekniikalla – ja hyvin suurella tarkkuudella.

Teksti: Marko Mutanen, FT, professori, molekyylisystematiikka ja biolukutaito, Oulun yliopisto