Hirvestä hiisiin – satakuntalaisen luontosuhteen jäljillä – sisältö suomeksi

Metsän kuninkaan asema suomalaisten luontosuhteessa on aina ollut kiistaton – karhu on metsän eläimistä mahtavin ja pyhä. Karhulla on uskottu olevan jopa jumalallinen alkuperä. Karhun useat nimitykset ja siihen liitetyt juhlat ja riitit, kuten karhunpeijaiset, ovat pitäneet yllä suomalaisten myyttistä suhdetta karhuun halki vuosisatojen.

Karhun erityisasema tulee esiin myös satakuntalaisista tarinoista. Usein tarinat kertovat karhunkaatoretkistä ja niiden jälkeen järjestetyistä peijaisista. Tarinoista ilmenee kunnioitus metsän kuningasta kohtaan. Karhu koettiin viholliseksi ja ylivertaiseksi vastustajaksi, jonka ainoastaan rohkeimmat metsästäjät pystyivät kaatamaan.

Karhunpeijaiset

Karhunpeijaiset pidettiin saalistetun karhun kunniaksi. Monipäiväisten juhlien tarkoituksena oli saattaa karhu takaisin taivaalliseen alkukotiinsa. Saalistettu karhu tuotiin juhlien keskushahmoksi ja sille valittiin morsian ja sulhanen. Peijaisaterialla syötiin karhunlihaa ja karhun pää. Juhlamenojen päätteeksi karhun kallo ripustettiin honkaan ja sen luut haudattiin metsään. Peijaisten toivottiin pitävän yllä karhunkaato-onnea myös jatkossa.

Metsän hilli, metsän halli,

Metsän kultainen kuningas,

älä sorra sonniani,

äläkä murra mulliani,

sorra kusiaispesiä ja tervaskantoja.

Ote kirjasta ”Länsisuomalainen loitsurunous”.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1918. 

Sinä karhu kaunokainen,

metsän mesikämmen,

pure puuta puuttehessa,

säästä minun lehmääni,

lempeästi katsele.

Ote kirjasta ”Länsisuomalainen loitsurunous”.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1918.

Vuonna 1903 Huittisten Palojoelta Malmin torpan perunamaasta löytyi hirvenpäätä esittävä mesoliittiselle kivikaudelle ajoittuva kiviveistos – Huittisten hirvenpää. Alkuperäinen hirvenpää on nykyisin Suomen kansallismuseon kokoelmissa, mutta siitä on tehty lukuisia kopioita ja sitä on varioitu myös taiteessa.

Hirvi oli kivikauden ihmiselle tärkeä eläin. Se oli saaliseläin, joka antoi niin ravintoa kuin materiaalia työkaluihin ja vaatetukseen. Sillä oli kuitenkin muutakin merkitystä. Hirven monista merkityksistä kertovat Huittisten hirvenpään ohella muut löydetyt arkeologiset esineet ja kalliomaalaukset. Kansanperinteessä hirvestä on säilynyt niin myyttejä kuin metsästyslorujakin.

Hirvi oli sukupuuton partaalla 1900-luvun alussa, mutta se sinnitteli takaisin ja on nykyään yleinen riistaeläin.

Yksi ilkiä elävä,

Tuli minu herrani hakaan,

Oli sielä koko suven,

Teki paljo pahaa:

Söi piparuutit,

Paparuutit,

Kaalin kontit,

Tupakin juuret.

Pois hirvi salosta

Jokahitten talosta!

Santra Hakkuri, 21 v. Kankaanpää, kerääjä Antto Laiho 1890. SKVR-verkkopalvelu 2024, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Susia eleli nykyisen Suomen alueella jo jääkauden leutoina aikoina. Suteen liittyvä itämerensuomalainen kansanperinne on ollut rikasta, joskin se on jäänyt karhun myyttisen aseman jalkoihin. Susi ei koskaan ole ollut riistaeläin. Karjatalouden myötä siitä tuli uhka. Alkoi suden metsästys.

Sudesta alettiin maksaa tapporahaa Kuninkaallisen metsästysasetuksen mukaan vuonna 1647. Tapporahan maksamisesta luovuttiin vasta vuonna 1973. Susi tapettiin lähes sukupuuttoon ja samalla suteen liittyvä kansanperinne kuihtui.

Esimerkiksi Rauman seudulla kerrottiin vielä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olleen runsaasti susia. Ne olivat karjan riesana ja pelottelivat ihmisiä. Paimenet pitivät sudet loitolla lepän kuoresta tehdyllä paimentorvella. Karhunkin kerrotaan tuollaisesta torvesta Voiluodolla sanoneen, että: ”pukinsarvea ja häränsarvea minä kuuntelen mielelläni, mutta tanotorven ääni karkotta minun pois paikkakunnalta.”

Metsän hilli, metsän halli,

Metsän kultainen kuningas,

älä kaada karjaani,

älä murra mulliani,

älä sorra sonniani.

Jos joskus joukkoon joudut,

älä ole riitainen porsas,

ole siviä sikanen,

taikka talliporsahainen.

Tuonne minä sinut manoan:

kuivan kuusen kukkulalle,

Lapin lasten valkialle,

kussa ei kuulu kukon laulu,

eikä vaella hevosen varsa,

siell’ on sulle suora kyllä,

kaunis kangas kapsutella.

Ote kirjasta ”Länsisuomalainen loitsurunous”.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1918. 

Sinä susi, kaunis susi, sulonen susi,

villa-suu, villa-pää, anna rauha raavasille,

lepo sonta-reisille!

Nämä suden sanat luettiin keväällä karjaa ulos laskiessa.

Serafiija Seppälä, 68 v. Lavia, Kuullut ”Kuuro-Jaakolta” Suodenniemeltä, kerääjä Saima Kallio 1909.  SKVR-verkkopalvelu 2024, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Käärme on esiintynyt suomalaisessa kansanuskossa sekä hyödyllisenä että pelättynä. Kyykäärmeen myrkyllisyys tekee siitä luonnollisesti vaarallisen. Käärmeen arveltiin madellessaan keräävän maasta myrkkyä itseensä, samalla puhdistaen maan myrkystä ja vihasta. Samoin sammakon ajateltiin puhdistavan myrkyn vedestä. Kansanuskossa käärme ja sammakko olivat läheisiä toisilleen pitäen yhteyttä keskenään. Käärmeen pureman uskottiin myös parantuvan sammakon lihalla.

Kansanperinteessä kodin rajat nähtiin heikkoina ja vahvistamista kaipaavina. Tulipalot, sairaudet ja muut ulkopuolelta tulevat kotia uhkaavat voimat, kateet, tulkittiin ihmisten kateuden seurauksiksi. Käärmeiden uskottiin suojelevan kodin rajoja ja heikkoja kohtia, kuten talon ovia ja ikkunoita, joiden läheisyyteen käärmeet usein piilotettiin. Jonkin verran on tietoa myös pahantahtoisista kätköistä, jolloin käärme puolestaan kätkettiin vihamiehen taloon heikentämään hänen kotinsa suojaa.

Kyllä mä sun kotos tiärä ja sukus tunnen:

laho kanto on kartanos,

kiviriitta or rintapeltos.

Kyllä mä sun färis tiärän:

Saikia savenkarvanen,

tuikia tulekarvanen,

rairan karvanen, pajun karvanen,

kanervan karvanen.

Et sää mitääm mahra ekkäs voim minulle.

Minä paan sun siniseen saveen,

vaskiseev vuareen, kiviseen kallioon

kivenalaisen neljän teljen taa.

Heribert Hyginus Haaparanta, Lavia. Ote kirjasta ”Vanhaa Satakuntaa IV –

Elettiinpä ennenkin”. Satakunnan Nuorisoseurain Liitto, Oy Tyrvään Sanomat,

Vammala, 1955. 

”Kaikki puut olivat kuolleet ja paikalla oli nähty

aiemmin kymmenen kyynärän mittainen käärme.

Kun käärmettä oli ammuttu pyssyllä, se oli

puhaltanut myrkkyä niin, että metsästä puutkin

olivat kuolleet.”

Kalle Nestori Göös (Jöösi), Huittinen. Talteen kirjoittanut Frans Nestori Leino, s. 4.8.1880, Kokemäki 1940-l., Satakunnan Nuorisoseurain Liiton arkisto.

Ennen kristinuskon saapumista Suomeen hiisillä tarkoitettiin kalmistoja tai kulttipaikkoja – pyhiä alueita. Myöhemmin katolinen kirkko pyrki poistamaan pakanallisia perinteitä perustamalla hiisien paikoille kirkkoja. Kansan keskuudessa kielletyistä hiisistä alettiin puhua pahansuopien hiisiolentojen asuinpaikkoina.

Myös satakuntalaisissa tarinoissa ilmenevät hiisien yhteydet muinaisiin pyhiin paikkoihin, kirkkojen rakentamiseen ja peikkomaisiin olentoihin. Esimerkiksi Huittisten Karhiniemessä hiisiin liittyvät tarinat ovat eläneet vahvoina. Hiiden kerrotaan hävittäneen Karhiniemen kylän kirkonkin.

”Lähellä Yttilänkylää sijaitsee korkea hiekkatöyry, joka tunkeutuu Köyliönjärveen. Paikkaa kutsutaan nykyisin Yttilänottaksi, mutta aikaisemmin sitä kutsuttiin Hiiden niemeksi eli Hiisiniemeksi. Tarinan mukaan hiisi on rakentanut sen. Hiisi oli päättänyt rakentaa sillan yli järven. Se kantoi sylissään ja taskuissaan hiekkaa tukkiakseen järven. Pari akkaa kuitenkin alkoi ilkkua Hiiden hommille, sillä järvi oli siltä kohdin yli kaksi kilometriä leveä. Hiisi suuttui ja ja jätti rakentamisen sikseen. Muistona on kuitenkin mahtava hiekkakannas.”

Aukusti Rekola, Tarunomaisia paikkoja Köyliössä, 1927. Satakunnan Nuorisoseurain Liiton arkisto.

”Minunki äiteni kerto että kulki semmosta ku sanottiin hiilev väkee, noin… akkunana sivutte, ja jos joku meni katto akkunasta ulos, nin ne vei pään!”

Lydia Lindfors (s. 9.5.1876), Suoniemi. Ote kirjasta Pentti Virtarannan kirjasta Elettiinpä ennenkin, Satakunnan Nuorisoseurain Liitto, 1955.

Näkki tunnetaan kaikkialla maassamme. Sitä on yleisesti kuvailtu pahantahtoisena, mytologisena hahmona, joka elää vedessä ja jonka tehtävänä on houkutella lapsia veden varaan. Näkin on kerrottu elävän makean veden ympäristöissä, kuten kaivoissa, joissa ja järvissä. Näkki näyttäytyi paitsi ihmisen kaltaisena, kerrotaan sen Karvialla näyttäytyneen myös hevosen hahmossa.

Näkki nähtiin joko hyvänä tai pahana. Se hukutti ihmisiä, mutta yhtä hyvin palkitsi kalastajan runsaalla saaliilla tai hyvälypsyisellä karjalla.

Uimaanmenijät suojautuivat näkiltä turvautuen taikoihin. Tapana oli ottaa järvestä tai joesta vettä, mutaa tai kiviä ja heittää rannalle sanoen: ”Näkki maalle, minä veteen!” Uimasta tultua taas meneteltiin päinvastoin.

Näkki maalle, minä veteen,

näkille juusto, minulle leipä.

Näkki vetehen, minä maalle,

näkille leipä, minulle juusto.

Ote kirjasta ”Länsisuomalainen loitsurunous”.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1918.

Nikki, näkki, seulasäkki,

älä varasta kuninkaan kultarahoja

rannalta.

Ote kirjasta ”Länsisuomalainen loitsurunous”.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1918. 

Metsänhaltijat olivat yliluonnollisia metsien asukkaita, jotka edustivat pysyvyyttä suojelemalla alueitaan ja metsäneläimiä. Niitä kuvailtiin miehiksi ja naisiksi, metsänemänniksi ja metsänneidoiksi. Ne olivat kuin tervaskanto tai naavainen puun kylki. Toisaalta metsänhaltijoilla saattoi olla myös yliluonnollisten olentojen, kuten vainajien tai pirun, piirteitä.

Metsänhaltijan tehtävä oli varoittaa metsässä kävijää vaaran uhatessa, esimerkiksi puun kaatuessa. Lisäksi se saattoi antaa metsäonnea, mutta myös eksyttää metsänpeittoon.

”Metsänhaltijan olemassaolo tiedetään parhaiten metsänpeitossa olleitten kertomuksista. Joskus tapahtuu niin, että ihminen tai eläin eksyy metsään, eikä se pääse sieltä itse pois, eivätkä muutkaan ihmiset niitä löydä. Tällainen lumous kestää korkeintaan seitsemän vuorokautta, sillä niin pian kuin kirkonkelloja on soitettu siinä kunnassa, johon eksynyt kuuluu, lakkaa lumous. Metsänpeitossa olijat löydetään, jos etsijät kääntävät vaatteet nurin päällensä ja joskus sanotaan olleen löydettyjenkin vaatteet nurin käännetyt.”

Taikauskosta, museonhoitaja Matti Kauppisen muistiinpanot. Satakunta-arkisto.

Aarnihaudat, aarnivalkeat, aarretulet, virvatulet… Näistä taianomaisista valoista on runsaasti mainintoja kansanperinteessä. Aarnihautojen uskottiin olevan aarrekätköjä. Aarni-valkeiden uskottiin palavan Aarnin eli aarteenhaltijan puhdistaessa polttamalla tulessa homehtuneita ja ruostuneita aarteitaan.

Toisinaan aarnihaudat yhdistyivät kiviröykkiöihin. Esimerkiksi Nakkilassa Penttalan vaari oli nähnyt aarnihaudan palavan paikalla, josta myöhemmin löytyi pronssikauden kalmisto.

Aarnivalkeiden luonnontieteelliset selitykset vaihtelevat tapauskohtaisesti. Teorioiden mukaan kyseessä voisi olla suosta nouseva itsestään syttyvä metaani tai bioluminoiva eli valoa tuottava sieni, kiiltomato, sammal tai levä. Tällainen laji on esimerkiksi aarnisammal.

”Eurajoen Liinmaan kylässä Linnamäessä on joskus ollut jonkun suuren herran linna, missä se on asunut ja hallinnut seutua. Oletetun linnan ympäri käy vieläkin kivinen käytävä, vaikka se jo onkin maatunut. Linnassa sanottiin olleen niin suuria rikkauksia, että Eurajoen pitäjä eläisi sillä seitsemän vuotta. Aarteet on kaikki kätketty Laitrevuoreen Eurajoelle, ja vartioi niitä suuri käärme. Siellä on entisaikaan nähty aarnivalkeitakin palavan. Aarretta ei ole vielä saatu pois, mutta joskus se annetaan.”

Isak Virtanen Eurajoen Hankkilasta, synt. 1856, kirjoitettu ja kerrottu 1931. Satakunnan Nuorisoseurain Liiton arkisto. 

”Jokin mies oli mennyt yöllä paikalle missä oli nähnyt aarnihaudan palavan. Maasta oli noussut härkä. Mies oli tarttunut härkää sarvista kiinni ja piti niistä kiinni auringon nousuun asti jolloi härkä muuttui viinapannnuksi sarvet piippuina. Pannu oli ollut täynnä rahaa.”

Arvo Lepistö, 41 v., Nakkila. Kerännyt Vihtori Grönroos. Satakunnan Nuorisoseurain Liiton arkisto. 

Satakunnan Nuorisoseurain liiton arkistoaineisto kuuluu museon Satakunta-arkiston kokoelmiin. Se pitää sisällään runsaasti vanhan Satakunnan alueelta kerättyä muisti- ja perinnetietoutta.

Museonjohtajana 1896–1930 toiminut Matti Kauppinen talletti museon kokoelmiin runsaasti esineistöä, mutta myös keräämäänsä tietoa menneistä ajoista.

1. Käärme löydettiin hirren sisään poratusta reiästä, kun rakennusta oltiin purkamassa Karvian Ämmälän kylässä vuonna 1908. Rakennus oli alkujaan rakennettu Kyläkarvian pitäjän (nykyisin Karvia) Sarvelan kylään Niskamäen torppaan. Käärme löytyi Juho Matinpoika Skraatarin rakentaman huoneen seinähirteen tehdystä tulpalla suljetusta kolosta, johon käärme oli sen kiemurasta asennosta päätellen suljettu elävänä. Huone oli siirretty alkuperäiseltä sijainniltaan Sarvelasta Ämmälän kylään Lautamäen tilalle vuonna 1798. Lautamäen tilalla huonetta oli käytetty asuttuna savupirttinä vuoteen 1851 asti ja sittemmin viinanpolttokyökkinä vuoteen 1866 asti, jolloin se siirrettiin talon riihikartanolle rehuhuoneeksi. Käärmeen arvellaan suojelleen huoneen asujia kateen silmiltä, varkailta ja muilta onnettomuuksilta. Kyy kirjattiin Satakunnan Museon kokoelmiin vuonna 1911.

2. Sammakkoa on käytetty taikakaluna Noormarkun Lassilassa. Museon kokoelmiin sammakko lahjoitettiin vuonna 1912.
3. Miekkaa on käytetty Merikarvialla Bernääsin torpassa ”haltijain” pelotusaseena. Museon kokoelmiin miekka saatiin vuonna 1899 Bernääsin torpan emännältä Merikarvian Lammelasta keräilijä K. A. Petterssonin välityksellä.
4. Reikäkivi löydettiin Porin Aittaluodosta pellon ojankaivuun yhteydessä noin viiden korttelin (kortteli on noin 15 cm eli viisi korttelia on 75 cm) syvyydestä. Tämäntapaisia esineitä ja tuluksia saatettiin sitoa hevosten kaulaan tai häntään niitä uitettaessa, ettei ”näkki” veisi. Näkin pelättiin vaanivan erityisesti hevosia. Kivi luovutettiin museon kokoelmiin vuonna 1893.
5. Karhunhammas sidottiin matkoilla hevosen suitsiin tuomaan menestystä ja suojelemaan muun muassa onnettomuuksilta, tartunnoilta, kateen silmäykseltä ja kirouksilta. Jos tahdottiin olla oikein varmoja menestyksestä, sidottiin hampaita yksi hevosen pään molemmille puolille ja kolmas otsalle. Näitä taikakaluja käytettiin maassamme hyvin laajasti.
6. Karhun sääriluuta on käytetty taikakaluna. Sillä torppari paransi veripahkoja ja pukamia ihmisistä ja eläimistä Salomon Parkanon pitäjän Konkarin kylässä. Parantaminen tapahtui siten, että luu lämmitettiin, siihen sylkäistiin kolme kertaa ja kipeää paikkaa painettiin kolmen tovin eli lyhyen hetken ajan kolme kertaa erikseen – ja hyvin kipeät parantuivat. Luun pinnasta on useista kohdin vuoltu lastuja, joita on annettu karjan juoda keväällä laitumelle laskettaessa, etteivät karhu ja muut pedot vahingoittaisi laitumella olevaa karjaa. Museon kokoelmiin sääriluu lahjoitettiin vuonna 1913.
7. Niin kutsuttu hiisienraha löytyi Ulvilasta Harjunpään kylästä pellonraivauksen yhteydessä. Raha luovutettiin museolle vuonna 1890.
8. Hiisienraha löytyi Noormarkusta vuonna 1886, kun Palomäen uutta peltoa raivattiin. Museon kokoelmiin hiisienraha lahjoitettiin Laviasta vuonna 1890.
9. Karhun kurkkutorven kappaletta on käytetty taikakaluna muun muassa lasten hammaskipujen parantamiseen. Sen läpi kaadettiin maitoa yhdeksän kertaa, minkä jälkeen maito juotettiin sairaalle lapselle.
10. Karhun kynttä on käytetty taikauksiin eli taikuuksiin hammaskivuissa ja kostotarkoituksissa. Kynsi on saatu torpan emännältä Kynäksen kylästä Pomarkusta vuonna 1911.
11. Luvialle saapuivat talviseen aikaan suksilla hiihtäen paikan ensimmäiset asukkaat, kaksi miestä, asuinpaikkaa etsimään. Väsyneinä he laskeutuivat lähelle Luvian nykyistä kirkkoa lepäämään. Siinä sattui samalla kulkemaan rohkea hirvilauma miehiä kohti. Karkottaakseen hirvet toinen miehistä heitti suksisauvansa lähimmän hirven päätä kohti niin voimakkaasti, että hirveltä putosi toinen sarvi jääden miehille saaliiksi. Tarkasteltuaan sitten lähemmin paikkaa ja huomattuaan sen itselleen sopivaksi asuinpaikaksi, miehet lausuivat hyvillä mielin: ”Löytty on.” Sen jälkeen he rakensivat paikalle talon ja antoivat sille nimen Löytty. Niin sai Luvian pitäjän ensimmäinen talo ja kylä Löytty-nimen. Sarvea säilytettiin Löytyn talossa, kunnes Luvialle rakennettiin kirkko, jonka alttarin sivulle seinään sarvi kiinnitettiin muistoksi ensimmäisen talon perustamisesta Luvialle. Kirkossa sarvea säilytettiin vuoteen 1911 asti, jolloin Luvian viimeinen puukirkko hajotettiin. Sarvea on aikojen kuluessa myös useasti veistetty pistoksen rohdoksi.

12. (Susi)kaulapantaa on käytetty Noormarkussa kotokoiran kaulassa öiseen aikaan suojelemaan koiraa susilta.
13. Aikalaiskollegoidensa tapaan Akseli Gallen-Kallela oli kiinnostunut suomalaisten menneisyydestä ja suhtautui ihaillen aitona ja turmeltumattomana pitämäänsä muinaisuuteen. Gallen-Kallelan kokoelmiin kuului kipsinen kopio Huittisten hirvenpäästä, joka on kenties tunnetuin Suomesta tehty esihistoriallinen löytö. Ei tiedetä, miten hirvenpää on Gallen-Kallelalle päätynyt. On mahdollista, että taiteilija on tehnyt kopion itse käyttäen mallina aitoa esinettä.